Monday 19 September 2016

Intertekstuaalisuus

En minä ole keski-ikäinen. Olen iätön.
Olen ikivanha, teini-ikäinen ja naiivi lapsi,
olen kalliolla itseään raaputtava apinanaaras…
Olen rantavedessä ilakoiva pieni tyttö,
olen nuorten miesten ahnaitten katseitten kohde,
olen siipeni vasta ensi kertaa levittävä perho,
olen jyrkänteen reunalla seisova peloton sielu…
Olen hämärä muistikuva rakkaani iholla,
olen polttava kosketus, viiltävä katse,
olen opastaja ikuisuuden porteilla.
Olen syli, lohduttava ja lämmin,
olen tuli, kuuma mutta etäältä suojeleva,

olen tuore ja kypsä sisältäni ytimiin asti. 

Sunday 12 June 2016

Vierastan pyrkyryyttä
koska siihen on sekoittunut aina
tyhmyyttä, ahneutta ja välinpitämättömyyttä.

Tyhmyys on niistä suurin synti. 


Saturday 11 June 2016

Naisellisuuden harhat 2.0

Löysin kirjahyllystä Betty Friedanin teoksen Naisellisuuden harhat. Se on julkaistu vuonna 1963. Suomeksi se on julkaistu vuonna 1967. Friedman kirjoittaa amerikkalaisista kotirouvista, jotka haluavat elämältä enemmän kuin aviomiehen, lapsen ja kodin. Vielä toisen maailmasodan aikaan amerikkalaiset sankarittaret olivat nimittäin naisia, jotka olivat

onnellisia, ylpeitä, seikkailunhaluisia, puoleensavetäviä ammattiin omaistautuneita naisia, jotka rakastivat ja joita rakastettiin. Heidän tarmonsa, rohkeutensa, itsenäisyytensä ja päättäväisyytensä - luonteen lujuus, jota he osoittivat työskennellessään sairaanhoitajina, opettajina, taiteilijoina, näyttelijöinä, lehtinaisina, myyjättärinä - oli osa heidän viehätysvoimaansa.
Vuoden 1939 kertomusten opetuksena oli, että mikäli sankaritar piti kiinni velvollisuuksistaan, hän ei suinkaan menettänyt miestä, jos tämä oli "se oikea".

Friedanin mukaan, ihannekuvan naisesta kotirouvana loivat sodasta palanneet nuoret miehet, jotka alkoivat kirjoittaa naiskuvaa uusiksi tai oikeastaan palasivat vanhaan naiskuvaan. Nämä rintamalla taistelleet miehet uneksivat kodista ja viihtyisästä kotielämästä. Look-lehdessä kirjoitettiin lokakuussa 1956 amerikkalaisesta naisesta, joka

pitää työtä tavallaan sivuseikkana ja tekee sitä pikemminkin kapioarkkunsa täyttämiseksi tai uuden jääkaapin hankkimiseksi kuin "loistava uran" toivossa. Hän luovuttaa mielellään huippupaikat miehille. Tämä ihaltava olento menee naimisiin nuorempana kuin koskaan ennen, synnyttää enemmän lapsia, ja on ulkomuodoltaan ja käytökseltään paljon naisellisempi kuin 1920- tai 1930-luvun 'emansipoitu' tyttö. Valitessaan tämän vanhanaikaisen ratkaisun: hoitaa rakastavalla kädellä puutarhaa ja ennätysmäärä lapsia, hän on suuremman ylistyksen arvoinen kuin koskaan ennen.

Tätä taustaa vasten ymmärrän paremmin mm. Erica Jongia. Olen lueskellut tänä vuonna taas pari hänen teostaan. Parikymppisenä Jong tuntui ihanan räväkältä, nyt hänen teoksensa lähinnä kai naurattavat. 60-luvulla syntynyt mieheni kiemurtelee hämmentyneenä, kun luen hänelle Jongia ääneen.

Erica Jong on syntynyt vuonna 1942 ja hän julkaisi kohutun teoksensa Lennä, uneksi vuonna 1973. Luettuani Friedania ymmärrän hyvin, mihin hänen kapinansa perustuu. Kuten sanoin, 1990-luvun kaksikymppiselle tuo teos oli räväkkä ja herättävä. Tuohon aikaan Jong kirjoitti teoksensa Sokeria kulhossani, jota nyt luen nyt 2010-luvun nelikymppisenä. Kuinka ollakaan, en pysty lainkaan samaistumaan hänen 44-vuotiaaseen sankarittareensa. Ehkä joku ikätoverini pystyy, mutta minusta tuo hahmo on suorastaan säälittävä ja traaginen. Olisin odottanut tältä erotiikan ja naisen vapauden puolesta puhujalta enemmän.

Jumalauta Erica!

Sinä opetit meille, että naisen on oikeus haluta oma ura valitsemallaan alalla, hän voi myös olla äiti ja harrastaa vapaita suhteita.

Mutta silti sinä et näyttänyt meille mallia siinä, että niin voi tehdä ilman jatkuvaa itkua ja parkua kullin ja nuoruuden perään! Sinä petit meidät! Miksi meidän pitäisi haluta nussia nuoria miehiä vielä yli nelikymppisinä. Miksi meidän pitää olla niin kauhean huolissaan siitä, miltä me näytämme neli- tai viisikymppisinä? Miksi meidän pitää olla haluttavia, vaikka kroppamme sanoo, että hiekka on jo valunut, relaa nainen, ole ihan rauhassa juuri sellainen kuin olet, sellainen, kuin sinulle ominainen elämäntapa on sinut muovannut, Ja lakkaa jo saatana pyytämästä anteeksi ylimääräisiä poimujasi, roikkuvia rintojasi ja tanakkaa vyötäröäsi!


Kuka kirjoittaisi tukevista, sopivasti rupsahtaneista keski-ikäisistä naisista ja miehistä, jotka kaikesta huolimatta ovat tyytyväisiä elämäänsä. Minunkin pitäisi varmaan alkaa kerätä omia muistikansioita lehtileikkeistä ja kirjoituksista 2000-luvun naiskuvista ja tarkastella lähemmin, millaisia naiskuvia media meille nykyään tarjoaa. 

Friday 1 January 2016

1. päiväkirjani

1978 - 1980

Kotileikkejä, mökkimetsässä peurankakkaa,
kerrossängyn yläsängyllä nenä kiinni kirjassa.
Kokeita kaunokirjoituksesta, ympäristöopista
ja vahva usko siihen, että molemmat kokeet menevät oikein.

Yöllä oli satanut.
Minä sain helposti unta,
koska sade ropisi ikkunaan niin kivasti.

Kesällä oltiin mökillä ja Narvassa.
Viikonloppuna isä menee Virtasen sedän hautajaisiin.
Se kuoli silloin kun oli se metsäpalo,
Se sai sydänkohtauksen, isä sanoi.
Järkyttyi, kun omaa metsää meni.
Maastopalo syttyi kai traktorin kipinästä.

Virtasen sedällä oli hevonen,
vaaleanruskea suomenhevonen
joka laidunsi metsässä.
Sen nimi oli Ookke.
Ookke rymisteli metsässä, kun mentiin lauantaisin kauppa-autolle
Virtasen riihelle, siellä jossa pienenä luulin asuvan riihitonttuja.

Mökillä pelottavinta oli ukkonen.
Kivointa on se, kun kaveri tuli ja voi pyydystää sammakoita
ja hyppiä laiturilta järveen monta tuntia yhtä kyytiä
ja syödä lättyjä ja leikkiä kotileikkejä.

Minusta oli kivaa mennä kouluun
Tehdä ompelutöitä vohvelikankaalle,
käydä kirjastossa, juosta, luistella ja hiihtää.

Kolmannella luokalla meidät siirrettiin apteekin tiloihin, ei päästykään vielä isoon kouluun.

Viikonloppuisin oli aikaa piirrellä ja katsoa Lassieta telkusta, lueskella
ja mässäillä.

Kun 70-luvulla lähiössä katosi lapsi,
poliisi soitteli myös kavereitten koteihin, rämpytteli postilaatikoita ja soitti ovikelloa.

Parasta oli mennä kavereille leikkimään,
Saskialla sai kääntää kaikki olohuoneen keltaiset ja vihreät tuolit majoiksi tai käytäviksi.

Alakerrassa  ei ollut mattoja lattialla,
 ja sielläkin sai leikkiä olohuoneessa,
toisin kuin meillä kotona.
Mutta nuo molemmat perheet olivatkin boheemeja,
taiteilijasukua.

Pikkuveli, se taatannäköinen,
istui hiljaa kylpyhuoneessa
ja levitteli salvaa
potastaan kylpyammeen reunaan.

Saskialla minä näin Juicen
ja Mikko Alatalon poika löi Kirsiä
rumpupalikalla päähän.
Anu ja Mikko, Saskian vanhemmat,
olivat nuoria, paljon nuorempia kuin
muut talon lasten vanhemmat, jotka
näyttivät permanenteissaan vanhoilta.

10-vuotiaana pelattiin jalkapalloa,
tehtiin käsinukeille näytelmiä.
Uusi missi näytti ihan hevoselta,
uusi tyttö luokallakin ärsytti, koska se oli aina
niin rehellinen ja kuvitteli itsestänsä vaikka mitä.
Se rakasti balettia, vanhaa kotikaupunkiansa ja kaikkea
vanhaa, jonka se oli jättänyt taakseen.

ja kaverit hullaantuivat poikiin, ihan kuin itsekin,
ja sen takia meinasin saada turpiinin, koska olin
mennyt kurkkimaan ihastukseni vihkoon ja vittuillut kirjoitusvirheistä.

matkalla mumolaan,

ja sen vuoksi sain lunta naamaani, senkin pilkunviilaaja!

ja kun mentiin poikien kanssa pelaamaan, laitettiin tietty huulikiiltoa, mutta ei ripsaria, sillä silloin olisi ollut kauhean rokunnäköinen.

kevättorkkarissa kuviksen numero oli 7
ja siitä syystä manasin opettajan alimpaan helvettiin.
Ja kesäloman kaksi ekaa viikkoa oli pakko vaan hillua kaupungissa, ennen kuin isän kesäloma alkaa.

Mutta onneksi kaupungissa voi juosta ruohonkastelijoiden alla, ja tehdä kotona mehujäitä ja ostaa jäätelöä.

Juhannuksen jälkeen Kirsi pääsi mökille kuudeksi päiväksi.
Nukuttiin aitassa, käytiin Narvassa serkkujen luona leikkimässä piilosta, ja uitiin jatkuvasti ja leikittiin Saariston lapsia.

Samana vuonna oli Narvan markkinat, josta sai ostaa hattaraa. Isot serkut möivät toisilleen tupakkaa. Iskän kanssa käytiin Särkänniemessä ja ajettiin vuoristoradassa.

ja syksyllä sain pianon, ja alakertaan syntyi vauva.
Kouluunkin laitettiin huulikiiltoa. Meillä oli uusi ope,
Samana syksynä isosisko osti kitaran, ja olisin ehkä oppinut silläkin soittamaan, jos olisin suostunut hakemaan jäätelöä hänelle ja kylään tulleelle kaverille.

Päiväkirjan viimeisillä sivuilla on kuvauksia opettajista, alakerran uudesta vauvasta, vastapäisentalon runkkarista ja uintikisoista, joista sain ensimmäisen mitalini.


nyt tämä päiväkirja on loppu.