Sunday 26 February 2012

"Ehkä minun pitää olla aina hieman rakastunut kirjoittaakseni hyvin"


Näin totesi Mika Waltari keskellä kiivainta kirjoitusprosessiaan ihailijattarelleen.

Samaa  mietin joskus aikaisemmin itsekin:


”En minä ole koskaan osannut kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat läsnä, käsin ulottuvilla. Mitähän tuokin tarkoitti? Tarkennetaan, en osaa kirjoittaa asioista, joihin ei sisälly jännitteitä. Ja niitä jännitteitä kyllä löytyy, mutta ehkä jotkut asiat ovat sitten liian kipeitä, liian tabuja, että niistä ei uskalla tuoda päivänvalon. Kuka uskaltaa kirjoittaa peloistaan? Miten omia pelkoja voi käsitellä. Minä olen kirjoittanut kyllä rakkaudesta, tuskasta, ikävästä ja surusta. Mutta peloista en ole. Enkä oikein ahdistuksesta ja epätoivosta. Enkä katkeruudesta. Vaikka ehkä se on se perimmäinen tunne, jota en oikeasti koskaan ole päästänyt irralleen, vaikka se siellä takana jossain vaanii ja pistelee piikkejään…”


Elämä on pitkään ollut tasaista ja harmonista. Toki koti- ja työelämään mahtuu ala- ja ylämäkiä, mutta ei mitään mullistavaa tai perustuksia järäyttävää. Enkä minä sellaista kaipaakaan. Tällä iällä osaa arvostaa sitä, että ylläpitää harmoniaa myös muiden elämässä.


Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin myös vanhenemisesta:


”Minuun on tullut lisää ikää. Sitä on nostettu ja haalittu harteilleni kuin vanhaa villashaalia. Tunnen itseni ikivanhaksi, evoluutioketjun vanhaksi naaraaksi, jonka ainoa tehtävä on enää varmistaa omien poikasten turvattu tulevaisuus ja sillä tavoin jatkaa ja turvata omaa perimäänsä ja tuon jo joukosta poistuneen vanhan johtajauroksen perimän jatkuminen. Vanha naaras, joka syrjästä tarkkailee lauman nuorempien kisailua, välinpitämättömänä kynsii vatsaansa, välillä hoivaa tai kurmuuttaa kisailevaa jälkikasvuaan.

Evolutiivisesti ei mitään syytä enää hakeutuakaan pysyvään parisuhteeseen. Ei oikeaa tarvetta antautua kenellekään vahvistaakseen sidettä, ei tarvetta enää monistaa perimäänsä, ei edes halua ottaa riskiä, että jokin vieras uros pyrkisi eliminoimaan toisen uroksen siittämän jälkikasvun. Vanha naaras, joka matriarkkana valvoo ja suojelee jälkeläisiään."


Kuitenkaan en juuri nyt allekirjoittaisi täysin tuotakaan. Olen tavannut useita, upeita 60 vuotta täyttäneitä naisia, he ovat idolejani, heidän kaltaisikseen haluan itsekin tulla. 

Muottiin puristautuminen on myös noussut eräänlaiseksi teemaksi. Kuinka moni tekee sitä todella jonkun muun painostuksesta, tuntuu, että suurin osa on itse puristamassa tiettyyn muottiin. Sen vastakohtana on illuusio. Hassua, kuinka tämän luvun teemat kiertyvät nyt jotenkin Waltarin ympärille. Mutta rakastuminen ja illuusio, ne liittyvät yhteen. Rakastunut ihminen luo illuusion, täydellisen kumppanin raamit, johon hän ihastuksensa kohteen asettaa. Samoin hän itse asettuu niihin raameihin, joihin häneen ihastuneen olettaa hänet asettaneen. Ja sitten kaikki on niin valtavan ihanaa ja vapauttavaa. Kukapa ei haluaisi kauniissa raameissa keikistellä, äärimmilleen stailattuna ja photoshopattuna. Ja sitten hetken päästä kapinoidaan, syytetään toista muottiin asettamisesta, naurettavista vaatimuksista ja todellisuuden kieltämisestä.

Vanhenemisessa on tämä ikävä puoli, näkee liikaa. Tai ei se oikeasti ole edes ikävää. Vanha viisas naaras vain näkee vuoreltaan kauemmaksi ja se tuo tietynlaista turvaa muulle laumalle. Heillä on mahdollisuus hankkia kantapään kautta omat kokemuksensa, sillä vanha naaras ei sorru saarnaamaan.


Juuri nyt olen vähän allerginen ikääntymiselle. Maarit Tastulakin näyttää vanhalta, ei enää yhtään fressiltä. Kammottavaa olla tällainen, keski-ikäinen. Pitäisi elää harmonista, seestynyttä elämää, juuri sellaista, josta kerroin niin nauttivani.


Mutta jäähän minulle yksi pakotie, kirjallisuus! Kirjat ja kirjoittaminen. Täällä, ruudulla saan tehdä ihan mitä vaan. Minun ei tarvitse enää pidätellä itseäni. Saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos vain uskallan…

Aamulehdessä kirjoitettiin, että ihminen on onnellisimmillaan 50-vuotiaana. Se ei johdu pelkästään iästä, vaan siitä, että stressi, viha ja huolet vähenevät ja ihminen alkaa arvostaa perhettä ja ystäviä. Yhteiskunta tai kiire eivät tuhoa iloa, vaan ihminen, joka murehtii sitä mitä ei ole enemmän kuin arvostaa sitä mitä on. (AL Valo 23/2010)

Saturday 25 February 2012

Moon



Rauhattomuuden ytimestä löysin rauhan.
Se oli naamioitunut.
Valitsin kahvilasta ikkunapöydän, otin kirjan esille,
vilkaisin kolmannen kerran kännykkäni näyttöä.
Se istui minusta kolme pöytää kauempana, tuijotti väsyneesti kadulle.
Naputti sormellaan kahvikupin reunaa.

Jos kahvilassa olisi ollut jukeboksi, se olisi alkanut soittaa
jii karjakaista tai davea.

Lukiessa hiukset valahtavat silmille,
lasken viisi harmaata hiusta
Kampaamossa minulle kerrottiin jo violettishampoosta,
sillä välttää kellastumisen.

Lasken tuttujen TV-kasvojen ryppyjä, 
paskapuhetta, että vanheneminen pukee. 
Nöyryyttävää se on.
Kolmekymppisille vanheneminen on kasvimaan kaipuuta,
nelikymppinen jo tietää, että kasvimaa ei ole koskaan ollut hänen juttunsa.

Toinen lukee geenikarttaansa, 
sekin kuulemma kuuluu keski-ikäisyyteen.

Eipä tiennyt sotasaaliiksi saatu arojen kasvatti, 
mihin vastuuseen hänet 2000-luvulla asetetaan.

Hyvä, että ei tiennyt.
Tietämättömyys on 
runsaasti jaeltu 
siunaus.

Kiima


Paljas kuiva asfaltti
tihkuu keväistä kiimaa.
Pyörän renkaista kimmahtavien
pikkukivien rapina
hiertää ihon alla.

Huhtikuun kaunis rujo alastomuus
Lepattava levottomuus
täyttää vanhatkin suonet.

Silloin pitää kiivetä korkealle
rantakalliolle
ja täyttyä ikiaikaisista
iättömistä unelmista
ja olla hetken aikaa
rajaton.

Matkalla


Istun toisissa junissa
raiteet eivät vie perille
niiden päissä on vain
alastomia hotellihuoneita
joiden tyynyliinat ovat täynnä
ripsivärimuistelmia
minun huonoudestani ja
saamattomuudestani.

Miksi myisin itseni
punakkaille,
tärkeileville
luusereille,
jotka odottavat vain 
perillepääsyä.

Paras hetki on,
kun asetan jalkani
junan oven rautaiselle ritilälle
tai kun istun sinisellä samettipenkillä
enkä tiedä kumpi meistä on liikkeellä,
minä vai Otto Flodinin funkkis.