Thursday 1 March 2012

Kevät


Viiston auringonvalon päivänä
liikennevaloissa
tulee kevät.

Se luikertelee
autoradiosta,
tanssii ison järven selällä.
Susi minussa harottaa sieraimiaan.

Haihtuva hanki on repivä.
Lapsuudesta muistan eron
pakkaslumen ja suojalumen maussa
ja kielen alla sulavat lumikellukat.

Valkoinen valo on julma,
se paljastaa talven arvet.

Vanhaa, pehmeää puuta on vaikea sytyttää.

Muserran sitä sormissani
Puun sydän on kova ja kuiva.
Siinä on vielä sen sielu.

Arjen draamaa


Katsoin hiihtolomalla kaksi edellisen vuoden oscar-elokuvaa. Black Swan oli kipeä kuvaus mielen järkkymisestä. Jotkut ystäväni ovat kokeneet sen niin ahdistavana, etteivät he ole kyenneet katsomaan sitä kokonaan. Minusta kuvaus oli realistinen. Todellisuus ja harha sekoittuivat oivallisella tavalla, en vieläkään tiedä, mikä oli totta ja mikä päähenkilön kuvittelua. Elokuva toi hyvin esiin kilpailun aiheuttamat paineet. Omien äärirajojen saavuttamisesta voi joutua maksamaan kovan hinnan. Joku kokee sen sen arvoiseksi. Kokiko Nina tällaisen täyttymyksen. Minun mielestäni kyllä, vaikka se niin traagiselta tuntuukin. Yksilöllisyyttä palvovassa kulttuurissa kukaan ei voi tehdä valintoja toisen puolesta.

Samaan tematiikkaan liittyi myös toinen hieno elokuva, Kuninkaan puhe. Vanhemman veljensä yksityiselämään liittyvän päätöksen mukaan prinssi Albertista kruunataan Englannin kuningas Yrjö VI. Eräässä kohtauksessa tuore kuningas katselee isänsä papereita ja purskahtaa epätoivoisena kyyneliin: ”En minä halua olla kuningas!” Kuninkaan puoliso kuningatar Mary, ”kuningataräiti”, ei kuulemma koskaan antanut kruunusta luopuneelle Edwardille anteeksi sitä, millaisia paineita yllättävästä aseman muutoksesta koko hänen perheelleen aiheutui.
Googlettemalla Windsorin suvun historiaa löytyy paljon kaikenlaista mielenkiintoista suhdesähläystä, joka laittaa Edwardin ja nykyisen kuningasperheen sekavat ihmissuhteet oikeisiin mittasuhteisiin. On sitä ennenkin osattu. Ymmärrän hyvin englantilaisten kiintymyksen monarkiaan, sillä onhan se lohduttavaa huomata, että elämä potkii aatelisiakin.

Ja juuri tuollaisista elämänkokoisista tragedioista voi ammentaa tarinoihinsa sävyjä ja pohjavirtoja. Onneksi ihmiset tarttuvat niihin, kuten Windsorin suvun piilotetun vesan, nuoren prinssi Juhanan kohtaloon, josta on kirjoitettu miniTV-sarja Kadonnu prinssi