Teot

Minä kasvatan lapsia ja tukkaa.
Kirjoitan runoja bussissa ja ajattelen.
Ei minusta ole suuriin tekoihin.

.

Rivin mittainen

Ei minusta ole muuksi kuin runoksi.
Olen vain muutaman rivin mittainen.

Hukkumatta

Tänä syksynä päätän olla hukkumatta.
Lasken joka päivä vihreät, keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet.
Olen paikalla hyvästelemässä,
luovutan viimeiset lehdet hymyillen.
Otan kiitollisena ja levollisena vastaan kaamoksen.
Peittelen sen hellästi ensimmäisellä hahtuvaisella harsolla.

Kaarnaa ja pihkaa

Tämä kaupunki puhuu minulle runoa.
Jokainen porttikongi kuiskuttaa minulle
kuin vanhalle ystävälle.

Olenko unohtanut
mitä puiston lehmukset minulle kertoivat,
mitä haaveilivat rantojen kivet.

Olen aina tiennyt olevani niitä
jotka pääsevät kauas lähtemättä.
Minulla on siihen sopiva sielu.
Minä olen tehnyt sille pesän havunneulasista,
kaarnasta ja pihkasta.

Kymmenen vuotta kuvittelin asuvani slummissa.
Kestää kauan ymmärtää näkemänsä.
Ikkunastani näen vain metsää.

Suljettu ovi

Nuoruus on minulle suljettu ovi,
jonka takana nukkuu siilipäinen hullu runoilija,
ja ikkunasta paistaa Punavuoren kuu.

Punaviini karvalankamatolla
kielletty hedelmä muoviin käärittynä.
pelottomia kohtaamisia aamuyössä
loputtomia vastuuttomia aamuja
helteisellä rannalla

kaikki ne kietoutuvat
tähän hetkeen
spiraalina

Hiljaista, jakamatonta tietoa
elämästä, jota ei voi oppia
kylmissä, kliinisissä saleissa
napata kenenkään kieleltä

Ovi pysyy kiinni,
onneksi on muitakin tapoja
hivuttautua sisään

Raamit

Unessa olin kanssasi kangaskaupassa.
Katselin kangasta, jonka voisit levittää ryijyksi
synnyinkotisi seinälle.
Se oli keltaista ja vihreää.

Jokin sinussa
saa pelkoni heräämään.
Onko kohtalo aina niin vääjäämätön.

Sinua minä en voi halveksia.
On pakko katsoa ihmisiä uusin silmin,
unohtaa vanhat raamit
ja antaa anteeksi.

Siivet

Meissä kaikissa asuu lauseita
joista joskus kasvaa runoja.
Haparoivat sanat
kurottavat sormiaan ulos

Anna niille kynä,
annat niille siivet.

Metsäkone

En tiedä itkeä vai nauraa

kun luen 

naisten juttuja

äitiydestä

synnytyksistä ja

ahdistuksesta

en jaksa enää kuunnella

yhtään kertomusta myöskään

eturauhasista

palleatyrästä

verenpaineesta

kolesterolista

paniikkihäiriöstä

unettomuudesta

maanis-depressiivisyydestä

alkoholismista

aivoverenvuodosta

sydäninfarktista

tai metsäkoneen

hydrauliikasta.

Se tavallinen tarina

Syntyi varakkaaseen sukuun…

Mitähän ne minusta sanoisivat?

syntyi työläisperheeseen

kävi koulunsa 70-luvun lähiössä

aikuistui laman kynnyksellä

opiskeli ja lisääntyi

yritti tienata pätkätöillä

eli yksinhuoltajana Hervannassa

joi viinaa ja nai

tapasi miehen netissä

avioitui ja lisääntyi

kärsi perhehelvetistä

pakkasi lapset ja juoksi hankeen

se tavallinen tarina

Vierasta kudosta

Minussa on vierasta kudosta,
minä elän ja sykin
sen sisällä.
Se suojaa minut
menneisyydeltä
kilpi,
panssari.

Sen läpi ei näe
kukaan muu kuin se
joka kuulee minun
nauruni.

Kevät

Viiston auringonvalon päivänä

liikennevaloissa

tulee kevät.

Se luikertelee

autoradiosta,

tanssii ison järven selällä.

Susi minussa harottaa sieraimiaan.

Haihtuva hanki on repivä.

Lapsuudesta muistan eron

pakkaslumen ja suojalumen maussa

ja kielen alla sulavat lumikellukat.

Valkoinen valo on julma,

se paljastaa talven arvet.

Vanhaa, pehmeää puuta on vaikea sytyttää.

Muserran sitä sormissani

Puun sydän on kova ja kuiva.

Siinä on vielä sen sielu.

Arjen draamaa

Katsoin hiihtolomalla kaksi edellisen vuoden oscar-elokuvaa. Black Swan oli kipeä kuvaus mielen järkkymisestä. Jotkut ystäväni ovat kokeneet sen niin ahdistavana, etteivät he ole kyenneet katsomaan sitä kokonaan. Minusta kuvaus oli realistinen. Todellisuus ja harha sekoittuivat oivallisella tavalla, en vieläkään tiedä, mikä oli totta ja mikä päähenkilön kuvittelua. Elokuva toi hyvin esiin kilpailun aiheuttamat paineet. Omien äärirajojen saavuttamisesta voi joutua maksamaan kovan hinnan. Joku kokee sen sen arvoiseksi. Kokiko Nina tällaisen täyttymyksen. Minun mielestäni kyllä, vaikka se niin traagiselta tuntuukin. Yksilöllisyyttä palvovassa kulttuurissa kukaan ei voi tehdä valintoja toisen puolesta.

Samaan tematiikkaan liittyi myös toinen hieno elokuva, Kuninkaan puhe. Vanhemman veljensä yksityiselämään liittyvän päätöksen mukaan prinssi Albertista kruunataan Englannin kuningas Yrjö VI. Eräässä kohtauksessa tuore kuningas katselee isänsä papereita ja purskahtaa epätoivoisena kyyneliin: ”En minä halua olla kuningas!” Kuninkaan puoliso kuningatar Mary, ”kuningataräiti”, ei kuulemma koskaan antanut kruunusta luopuneelle Edwardille anteeksi sitä, millaisia paineita yllättävästä aseman muutoksesta koko hänen perheelleen aiheutui.

Googlettemalla Windsorin suvun historiaa löytyy paljon kaikenlaista mielenkiintoista suhdesähläystä, joka laittaa Edwardin ja nykyisen kuningasperheen sekavat ihmissuhteet oikeisiin mittasuhteisiin. On sitä ennenkin osattu. Ymmärrän hyvin englantilaisten kiintymyksen monarkiaan, sillä onhan se lohduttavaa huomata, että elämä potkii aatelisiakin.

Ja juuri tuollaisista elämänkokoisista tragedioista voi ammentaa tarinoihinsa sävyjä ja pohjavirtoja. Onneksi ihmiset tarttuvat niihin, kuten Windsorin suvun piilotetun vesan, nuoren prinssi Juhanan kohtaloon, josta on kirjoitettu miniTV-sarja Kadonnu prinssi. 

"Ehkä minun pitää olla aina hieman rakastunut kirjoittaakseni hyvin"

Näin totesi Mika Waltari keskellä kiivainta kirjoitusprosessiaan ihailijattarelleen.

Samaa  mietin joskus aikaisemmin itsekin:

”En minä ole koskaan osannut kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat läsnä, käsin ulottuvilla. Mitähän tuokin tarkoitti? Tarkennetaan, en osaa kirjoittaa asioista, joihin ei sisälly jännitteitä. Ja niitä jännitteitä kyllä löytyy, mutta ehkä jotkut asiat ovat sitten liian kipeitä, liian tabuja, että niistä ei uskalla tuoda päivänvalon. Kuka uskaltaa kirjoittaa peloistaan? Miten omia pelkoja voi käsitellä. Minä olen kirjoittanut kyllä rakkaudesta, tuskasta, ikävästä ja surusta. Mutta peloista en ole. Enkä oikein ahdistuksesta ja epätoivosta. Enkä katkeruudesta. Vaikka ehkä se on se perimmäinen tunne, jota en oikeasti koskaan ole päästänyt irralleen, vaikka se siellä takana jossain vaanii ja pistelee piikkejään…”

Elämä on pitkään ollut tasaista ja harmonista. Toki koti- ja työelämään mahtuu ala- ja ylämäkiä, mutta ei mitään mullistavaa tai perustuksia järäyttävää. Enkä minä sellaista kaipaakaan. Tällä iällä osaa arvostaa sitä, että ylläpitää harmoniaa myös muiden elämässä.

Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin myös vanhenemisesta:

”Minuun on tullut lisää ikää. Sitä on nostettu ja haalittu harteilleni kuin vanhaa villashaalia. Tunnen itseni ikivanhaksi, evoluutioketjun vanhaksi naaraaksi, jonka ainoa tehtävä on enää varmistaa omien poikasten turvattu tulevaisuus ja sillä tavoin jatkaa ja turvata omaa perimäänsä ja tuon jo joukosta poistuneen vanhan johtajauroksen perimän jatkuminen. Vanha naaras, joka syrjästä tarkkailee lauman nuorempien kisailua, välinpitämättömänä kynsii vatsaansa, välillä hoivaa tai kurmuuttaa kisailevaa jälkikasvuaan.

Evolutiivisesti ei mitään syytä enää hakeutuakaan pysyvään parisuhteeseen. Ei oikeaa tarvetta antautua kenellekään vahvistaakseen sidettä, ei tarvetta enää monistaa perimäänsä, ei edes halua ottaa riskiä, että jokin vieras uros pyrkisi eliminoimaan toisen uroksen siittämän jälkikasvun. Vanha naaras, joka matriarkkana valvoo ja suojelee jälkeläisiään."

Kuitenkaan en juuri nyt allekirjoittaisi täysin tuotakaan. Olen tavannut useita, upeita 60 vuotta täyttäneitä naisia, he ovat idolejani, heidän kaltaisikseen haluan itsekin tulla. 

Muottiin puristautuminen on myös noussut eräänlaiseksi teemaksi. Kuinka moni tekee sitä todella jonkun muun painostuksesta, tuntuu, että suurin osa on itse puristamassa tiettyyn muottiin. Sen vastakohtana on illuusio. Hassua, kuinka tämän luvun teemat kiertyvät nyt jotenkin Waltarin ympärille. Mutta rakastuminen ja illuusio, ne liittyvät yhteen. Rakastunut ihminen luo illuusion, täydellisen kumppanin raamit, johon hän ihastuksensa kohteen asettaa. Samoin hän itse asettuu niihin raameihin, joihin häneen ihastuneen olettaa hänet asettaneen. Ja sitten kaikki on niin valtavan ihanaa ja vapauttavaa. Kukapa ei haluaisi kauniissa raameissa keikistellä, äärimmilleen stailattuna ja photoshopattuna. Ja sitten hetken päästä kapinoidaan, syytetään toista muottiin asettamisesta, naurettavista vaatimuksista ja todellisuuden kieltämisestä.

Vanhenemisessa on tämä ikävä puoli, näkee liikaa. Tai ei se oikeasti ole edes ikävää. Vanha viisas naaras vain näkee vuoreltaan kauemmaksi ja se tuo tietynlaista turvaa muulle laumalle. Heillä on mahdollisuus hankkia kantapään kautta omat kokemuksensa, sillä vanha naaras ei sorru saarnaamaan.

Juuri nyt olen vähän allerginen ikääntymiselle. Maarit Tastulakin näyttää vanhalta, ei enää yhtään fressiltä. Kammottavaa olla tällainen, keski-ikäinen. Pitäisi elää harmonista, seestynyttä elämää, juuri sellaista, josta kerroin niin nauttivani.

Mutta jäähän minulle yksi pakotie, kirjallisuus! Kirjat ja kirjoittaminen. Täällä, ruudulla saan tehdä ihan mitä vaan. Minun ei tarvitse enää pidätellä itseäni. Saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos vain uskallan…

Aamulehdessä kirjoitettiin, että ihminen on onnellisimmillaan 50-vuotiaana. Se ei johdu pelkästään iästä, vaan siitä, että stressi, viha ja huolet vähenevät ja ihminen alkaa arvostaa perhettä ja ystäviä. Yhteiskunta tai kiire eivät tuhoa iloa, vaan ihminen, joka murehtii sitä mitä ei ole enemmän kuin arvostaa sitä mitä on. (AL Valo 23/2010)

Moon

Rauhattomuuden ytimestä löysin rauhan.

Se oli naamioitunut.

Valitsin kahvilasta ikkunapöydän, otin kirjan esille,

vilkaisin kolmannen kerran kännykkäni näyttöä.

Se istui minusta kolme pöytää kauempana, tuijotti väsyneesti kadulle.

Naputti sormellaan kahvikupin reunaa.

Jos kahvilassa olisi ollut jukeboksi, se olisi alkanut soittaa

jii karjakaista tai davea.

Lukiessa hiukset valahtavat silmille,

lasken viisi harmaata hiusta

Kampaamossa minulle kerrottiin jo violettishampoosta,

sillä välttää kellastumisen.

Lasken tuttujen TV-kasvojen ryppyjä, 

paskapuhetta, että vanheneminen pukee. 

Nöyryyttävää se on.

Kolmekymppisille vanheneminen on kasvimaan kaipuuta,

nelikymppinen jo tietää, että kasvimaa ei ole koskaan ollut hänen juttunsa.

Toinen lukee geenikarttaansa, 

sekin kuulemma kuuluu keski-ikäisyyteen.

Eipä tiennyt sotasaaliiksi saatu arojen kasvatti, 

mihin vastuuseen hänet 2000-luvulla asetetaan.

Hyvä, että ei tiennyt.

Tietämättömyys on 

runsaasti jaeltu 

siunaus.

Kiima

Paljas kuiva asfaltti

tihkuu keväistä kiimaa.

Pyörän renkaista kimmahtavien

pikkukivien rapina

hiertää ihon alla.

Huhtikuun kaunis rujo alastomuus

Lepattava levottomuus

täyttää vanhatkin suonet.

Silloin pitää kiivetä korkealle

rantakalliolle

ja täyttyä ikiaikaisista

iättömistä unelmista

ja olla hetken aikaa

rajaton.

Matkalla

Istun toisissa junissa

raiteet eivät vie perille

niiden päissä on vain

alastomia hotellihuoneita

joiden tyynyliinat ovat täynnä

ripsivärimuistelmia

minun huonoudestani ja

saamattomuudestani.

Miksi myisin itseni

punakkaille,

tärkeileville

luusereille,

jotka odottavat vain 

perillepääsyä.

Paras hetki on,

kun asetan jalkani

junan oven rautaiselle ritilälle

tai kun istun sinisellä samettipenkillä

enkä tiedä kumpi meistä on liikkeellä,

minä vai Otto Flodinin funkkis.