Arjen ylistys

Olin kuuntelemassa Vanhan kirjallisuuden päivillä rock-lyriikan taitajia. Paikalla paneelikeskustelussa olivat Jussi Hakulinen, Chisu ja Maarit Hurmerinta. Jussi Hakulinen kertoi haluavansa tehdä pesäeroa Yölle kirjoittamiinsa kappaleisiin. Hän on kuulemma paljon monitahoisempi kuin nuo koko kansalle tutut hitit antavat ymmärtää. Hakulinen mainitsi ihailevansa Kauko Röyhkää, joka jo 80-luvulla uskalsi laittaa itsensä alttiiksi sanoituksissaan. Hakulinen arvostaa tekstejä, jotka ovat kuin romaanin esipuheita. Hyvän tekstin tulee antaa vihjeitä kokonaisesta tarinasta, jota laulun teksti sivuaa. Tekstin tulee herättää halu tietää, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut, koska hän ajattelee ja käyttäytyy juuri noin. Hakulinen ei mielellään tartu sellaisiin aiheisiin, josta hänellä ei ole mitään uutta sanottavaa. Esim. rakkaudesta kirjoittaminen on hänen mielestään melko tyhjänpäiväistä ja mielenkiinnontonta. Hän myös murehti sitä, että nykyään, nelikymppisenä, elämä ei ole enää niin kiehtovaa ja jännittävää kuin nuorempana, jolloin koko maailma oli uusi ja ihmeellinen paikka. Vanhemmiten pitää osata hyödyntää mielikuvitusta enemmän.

Maarit Hurmerinta oli täysin eri mieltä Hakulisen kanssa ikääntymisestä. Hän ei allekirjoittanut Hakulisen väitettä siitä, että elämä olisi muuttunut tylsemmäksi. Sekä Hurmerinta että Chisu olivat sitä mieltä, että ihmiset kaipaavat tarinoita juuri ihan tavallisesta arjesta, sillä juuri niihin tarinoihin kuulijat samaistuvat. Biisejä voi siis ihan hyvin kirjoitella aamukahvin keittämisestä.
Kaikki kirjoittajat olivat myös sitä mieltä, että hyvistä tekstistä on aina puutetta. Melodiat syntyvät joskus suht’ helpostikin, mutta jos tekstinteko tökkii, koko laulu voi jäädä syntymättä. Valitettavasti hyvien tekstien puute on myös kuultavissa.

Luin vähän aika sitten Heikki Salon kirjan Sateen ääni – laulutekstejä ja tekstejä lauluista. Jälkimmäiset olivat hauskoja ja oivaltavia, mutta minun mielestäni Salon tekstit eivät toimi luettuina. Eikä hänen mukaansa niiden edes tarvitse toimiakaan. Poikkeuksia toki on, Chisu mainitsi mm. Bob Dylanin, hänen tekstinsä liikuttavat kuulemma luettuinakin. Maarit kertoi ihailevansa Jarkko Laineen ja Ilpo Tiihosen runoutta.

Tilaisuudessa piti lyhyen puheenvuoron myös Ilpo Tiihonen. Hän puhui siitä, miksi hän haluaa olla vanhanaikainen runoilija. Yhdyn hänen uskontunnustukseensa täysin. Perinteillä on merkitystä, taiteilijan on tunnettava riittävästi perinnettä, jotta hän voi rakentaa jotain uutta tai täydentävää. Uutuus itseisarvona ei ole taiteen mittari. Uutuudessakin täytyy olla jotain mieltä.

Pöh!

Tuskailen Doris Lessingin parissa. Olen nyt lukenut häneltä kaksi suomennettua omaelämäkerran osaa, olen lukenut Väkivallan lapset –sarjan ja nyt viimeksi luin Kultaisen muistikirjan.

Suurimman pettymyksen tuotti se, että jouduin kolmannen kerran lukemaan samat asiat. Kaksi avioliittoa, jotka molemmat olivat omalla tavallaan epätyydyttäviä. Ensimmäinen nuoruudessa solmittu, toinen aktiivisen, saksalaisen kommunistin kanssa. Kultainen muistikirja on tietysti aikansa lapsi ja se on mainittu mm. feminismin raamattuna. Tuo hämmästytti kovasti, sillä vapaiden naisten kuvaus tuntui jopa kornilta, varsinkin kun tuohon vapauteen näytti kuuluvan lähinnä velvollisuudesta hoidetut sukupuolikontaktit naimisissa olevien miesten kanssa. Hohhoijaa! Kommunistien toiminnan Lessing saa näyttämään lähinnä keskiluokkaisten ihmisten puuhastelulta, minkä tarkoituksena on kapinoida omaa taustaansa vastaan. Eräs kirjan parhaista kohtauksista kuvasi juuri tätä ristiriitaa.

Mies hymyili ja huomautti: - Te varmaan kuulutte keskiluokkaan? Se oli selvästi arvostelu. Ella oli loukkaantunut. – Syntyperältäni, hän sanoi. – Minä olen työväenluokkaa, joten tiedän ehkä hieman enemmän Brownien leskestä kuin te, vastasi mies.

Suurin osa Lessingin kuvaamista aktiivikommunisteista myöhemmin erosi puolueesta, kuten hän itsekin teki 1960-luvulla.

En pitänyt lainkaan kirjan rakenteesta. Sen kehyskertomuksena oli keski-ikäinen Anna Wulf, kirjailija, joka oli julkaissut yhden menestysteoksen ja eli edelleen siitä saatavilla tuloilla (hohhoijaa…). Kehyskertomuksen lisäksi kirja koostui Annan muistikirjamerkinnöistä, joista yksi oli romaanin alku, josta myös yllä oleva sitaatti oli peräisin. Koska kyseessä oli muistikirjamerkinnät, teksti oli suureksi osaksi tajunnanvirtatyyppistä ja siinä vatvottiin ihmissuhdekuvioita. Ei siis kauhean mielenkiintoista luettavaa. Samantyyppistä tekstiä varmasti itse kukin parikymppinen wanna be –kirjailija/kirjoittaja tuottaa päivittäin, mutta ei se ole välttämättä kaunokirjallisuutta, edes nimekkäältä kirjailijalta.