Friday 23 April 2010

Herääminen

1.

Hän oli istunut suihkuhuoneessa jo tunnin... vesi hakkasi hartioita, valkoisilla kaakeleilla vuorattu huone oli täynnä höyryä, silmiä särki jo hiukan, mutta kosteassa ilmassa oli niin hyvä hengittää... niin hyvä hengittää... Mies nojasi polviinsa, hän oli liikkumatta, vesi hakkasi luisevia hartioita, pää nojasi käsiin, suu oli hiukan auki, hengitys kulki raskaasti... Sitten hän muutti asentoaan, painoi selkänsä kaakeleita vasten, nosti kasvonsa kohti suihkua.. vesi valui kuumana kasvoille... iho punotti jo hieman, vesi ei tuntunut enää hyvältä... hän otti vettä suuhunsa, päästi sen sitten pois, nousi ylös ja sulki hanan.
Huoneen kylmä ilma nosti ihon kananlihalle. Hän jätti kylpyhuoneen oven auki, antoi höyryn tulvia huoneeseen... Toinen mies vuoteella nukkui. Hän oli kuin kuollut. Kasvot ilmeettöminä, hengitystä ei kuulunut. Mies hieroi hiuksiaan pyyhkeeseen ja astui ikkunan eteen. Ulkona pyrytti. Taivas roikkui harmaana, elottomana. Ihmisiä kulki lastenvaunujen ja kauppakassien kanssa, hartiat kyyryssä, suojautuen lumelta. Mies istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän naputteli sormillaan pöydän pintaan, vilkaisi välillä sängyllä nukkuvaan mieheen, ei mitään elonmerkkiä. Mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Joskus, monien unettomien öiden jälkeen uni otti hänet, vei mukanaan syvään tajuttomuuteen, josta herääminen oli aina yhtä kummallista. Ihan kuin narkoosista, pään selvittäminen vei aina aikaa. Ne yöt, jolloin hän heräsi välillä säpsähtäen, niitä hän ei kutsunut nukkumiseksi. Hän oli horroksessa, kaikki aistit valppaina, valmis heräämään pienimpään raksahdukseen. Viimeksi hän oli nukkunut kunnolla,... nin, sitä ei oikeastaan edes voinut muistaa. Tai hänelle oli jäänyt mieleen se yksi yö, kun yhtäkkiä, siellä paskaisella lattialla, valittavien ja kiroilevien miesten keskellä, hänestä yhtäkkiä tuntui, kuin joku olisi sivellyt hänen otsaansa kylmällä, viileällä kädellä ja hän oli menettänyt tajuntansa ja herännyt vasta kahdeksan tuntia myöhemmin, ja silloin hän oli ensimmäisen kerran tuntenut levänneensä.

Mutta täällä... Käytävältä kuului ääniä. Mies nousi, veti housut ja puseron päälleen ja astui käytävään. Somalityttö törmäsi häneen rappusissa. Hän auttoi tytön pystyn. Aulassa istui joukko katselemassa televisiota. Nuori, väsyneen näköinen nainen piti tempoilevaa lasta sylissään. Miehen nähdessään lapsi hymyili, nainen päästi lapsen irti, mies otti lapsen syliinsä.
- Mitä poika, haluatko ulos eikä äiti taaskaan päästä...
- Vlado, älä edes mainitse sitä sanaa, Kauhea ilma, mää en jaksa enää yhtään tällaista päivää. Nainen peitti kasvonsa käsiinsä. Vlado laski pojan lattialle ja katsoi naista. Helvetti! Aulan ovi kävi. Punatukkainen nainen kopisteli lumet saappaistaan, ravisteli hiuksiaan ja nosti katseensa. Hän hymyili aulassa istuville ihmiselle.
- Suomen talvi, hrrr...
Vlado hymyili naiselle. Hän seurasi katseellaan kun tämä katosi nurkan taakse. Kello seinällä rasahti. 13:52. Vlado nousi ja kiipesi rappuset. Mies sängyllä oli kääntänyt kylkeä. Hän astui sängyn viereen:
- Tuletko tunnille?
Nukkuja säpsähti, silmät rävähtivät auki, ne tuijottivat hetken vastakkaista seinään, ja sitten hitaasti hän käänsi katseensa Vladoon.
- Niin, tuletko
Mies nousi istumaan ja haroi tummaa tukkaansa. Haukotteli ja nousi ja käveli kylpyhuoneeseen sanomatta sanaakaan.
- Voi helvetin helvetti... saatana, etkö saa jumalauta voi kuivata tätä lattiaa kun olet käynyt suihkussa. Mies veti kiivastuneena märät sukat jalastaan. Vlado hymähti, otti vihon kirjoituspöydän laatikosta ja astui käytävään

- Onko sinulla veljeä?
- Minulla ei ole veli, minulla on sisko
- Onko hän Suomessa?
- Ei hän on kotimaa
- Ahaa, hän on siis vielä kotimaassa... entä sinä, oletko sinä naimisissa?

Huoneessa ei ollut ikkunaa. Vladon katse harhaili pitkin vaaleansinisiä seiniä. Maria ei tullut kurssille, Hans tuli myöhässä. Hän ei ollut ajanut partaansa viikkoon, Vlado siveli omaa leukaansa, sänkeä ei tuntunut, leuan alla oli kipeä naarmu, hän ei tottunut näihin käsipeleihin, aina sai naarmuja naamaansa. Punatukkainen nainen hymyili ja puhui jotain. Sanat lipuivat ohi, poljento tuntui jo tututlta, monotoonisuus ja sävelkulku. Kuin koko ympäröivä maailma, tasaista ja lopuksi lasku ennen päätöstä. Ja tämä hiljaisuus, mykkyys... tuntui kuin kaikki olisi jähmeää, talojen seinät, ei mitään historiaa, ei niillä olut tarinoita, tai sitten ne eivät puhuneet hänen kieltään, hän ei kyennyt ottamaan vastaan niiden signaaleja, kaikki kanavat tukossa. Punatukkainen hymyili edelleen ja laittoi paperit nippuun, sujautti ne kassiinsa ja kyykistyi solmimaan kenkänsä. Kaunis tyttö. Hän vilkaisi kellonsa, ja heilautti kättään. Vlado sulki vihkonsa, laittoi kynän rintataskuun. Hans läimäytti häntä hartioille.
- Mennään savuille
Ulkona pyrytti, oli jo pimeää. Punatukkainen odotti parkkipaikalla. Vilkuili kelloaan ja sulloi kiharoitaan lakin alle. Vlado sytytti savukkeen. Audi ajoi pihaan, etuovi aukesi ja punatukkainen nousi autoon, kesti hetken ennen kuin auto kaarsi pihasta. Hans hyppeli paikallaan, Vlado imi savuketta, katsoi hehkuvaa päätä, veti imut ja tumppasi sen maahan. Aulassa ei ollut yhtään sohvaa vapaana. Marian pikkupoika juoksenteli vuotta vanhemman somalitytön kanssa pitkin käytävää. Mariaa ei näkynyt.
- Vlado, excuse me, sinulle tuli puhelu. Soittaa hetken päästä uudestaan.
Virkailija viittasi seinällä olevaan puhelimeen.
- Yhdistän sen tuohon. Hans kiipesi rappuset yläkertaan, Vlado tuijotteli syrjäsilmällä televisiota, säätiedotus ilmeisesti, lunta ja pilviä... puhelin pärähti soimaan, Vlado vilkaisi respaan, nainen vinkkasi hänelle, Vlado nosti kuulokkeen
- niin...
Äiti. Jo toinen puhelu tällä viikolla.
- Äiti, sää et saa soittaa näin usein, liian kallista. Niin, niin... ei mulla ole mitään hätää, ei täällä. Täällä on kaikkea. Vlado hipaisi leuan alla olevaa naarmua.
- Olen, olen.. äiti, kaikki on hyvin... terveisiä isälle! Onko Misa soittanut? Hyvä. Hyvä on. Hei! Hei, hei.
Vlado laski kuulokkeen hankaan. Käsi hapuili taskua. Lumisade oli loppunut. Katuvalot hohtivat punaisina. Hän veti keuhkot täyteen tervaa ja häkää, yskä ravisteli koko kehoa. Hän sylkäisi paksun ruskean liman. Se upposi lumeen... Vlado potki silti lunta päälle. Nuoriso tuli nauraen ovesta ulos. Irakilaispoika otti lunta käteen ja heitti lumipallon kattoa kohden, se osui ylimmän kerroksen ikkunaan... porukka katosi liukastellen nurkan taakse. Vlado tumppasi tupakan ja palasi hytiste aulaan. Nenää ja kurkkua kutitti. Hän kurkkasi keittiöön. Somali nainen keitti vettä, Vlado otti kupinsa kaapista ja ojensi sitä kysyvästi naiselle... Nainen kaatoi ilmeettömänä kupin täyteen kuumaa vettä.
- Kiitos paljon. Hän otti teepussin kaapista ja kiipesi rappuset yläkertaan.

2.

- Vlado, puhelu!
Mustatukkainen työntekijä viittoili puhelinta. Vlado otti askeleet, otti luurin ja nojautui seinää vasten
- Haloo
Linja humisi, rätisi sitten vaimea ääni kuin jostain maan alta
- Vlado? Jasko tässä... mitä kuuluu?
- Jasko, mistä sä soitat, ei helvetti, miten...
- sain tämän numeron äidiltäsi, mää en voi puhua kauan
- missä sää olet, ei jumalauta, miten kaikki muut,
- Lisa, Vera ja Ron... ne on kuollut.. mää aattelin että sun pitäisi saada tietää
- Jasmin, missä sää olet nyt
- Sofiassa, hei mää soitan uudelleen, tää on sika kallista

Ei mitään, yksikään hermo ei nytkähtänytkään, ei mitään reaktiota. Vain musta varjo sisällä, piilossa. Mitä tapahtuu tuskalle, joka ei löydä tietä ulos. Se ei voi enää laajentua, koska enää ei ole jäljellä mitään soppea kropasta, mihin se ei olisi jo lonkeroitaan ulottanut. Se vain koteloituu. Ja sitten se on vain pyrittävä unohtamaan. Ei ole mitään syytä muistella mitään, koska mitään ei ole enää jäljellä. Menneisyyttä ei ole.

Vlado makasi sängyllä ja kuunteli Hansin hengitystä. Hän liikutti sormiaan varovasti vartalollaan. Karvainen, litteä vatsa, hän ei muistanut, että hän olisi koskaan erottanut kylkiluitaan, ei edes silloin junnuvuosina. Hän kuljetti varovasti kättään, kosketti velttoa penistä, puristi sitä, nipisti sitten esinahkaa sormiensa väliin... penis oli pehmeä, lämmin, se reagoi yllättävän herkästi... hän ei ollut pitkään aikaan masturboinut.... hän tuijotti kattoon... ja liu’utti kättä hitaasti, sitten hän kostutti peukalohangan syljellä ja vei käden uudelleen peiton alle... penis turposi nopeasti, vlado liikutti kättään raivoisasti, lämmin tahna valui yllättäen kämmenselälle... hän pidätti hengitystään, Hans nukkui yhä sikeästi... Vlado nousi, varoi tiputtamasta spermaa lattialle, juoksutti lämmintä vettä käden päälle ja katsoin kuinka paksu valkoinen aine kiemurteli viemäriin... Hän palasi vuoteeseen.

Viimeinen kerta Veran kanssa... voi helvetti, ei hän edes muistanut sitä. Missä he olivat, hänen luonaan ja Veran kämpillä... saiko Vera, miten päin he naivat.. ei mitään muistikuvaa. Miltä Verna takapuoli näytti, tai miltä hän maistui, miltä hän kuulosti... Ron ja Lisa, he olivat olleet yhdessä Ronin luona, puhuneet niitä näitä... Hän lähti Veran kanssa, Vera meni äidilleen, vei vettä sinne, hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vanhusten juttuja vaan meni kotiin... ja aamulla ne... Hans yskäisi. Auraustraktorin valo vilkkui katossa. Vlado liikutti kättä vatsallaan... ei jumalauta... hän heitti nopeasti peiton lattialle ja ampaisi vessaan... Oksennus ryöppysi samassa, valkeat kaakelit värjääntyivät ruskeaksi... kolme yökkäystä ja sitten tyhjyys... Hän hapuili sammuttamaan valoa. Alakerran suihku kohisi. Vlado veti vessan, hän istui kylmällä kaakelilla ja painoi otsansa pöntön reunaan... ei helvetti, on vaan saatana ryhdistäydyttävä, mutta jalat ja kädet eivät totelleet. Hän istui siinä kymmenen minuuttia, vartin... nousi, huuhteli suunsa ja laittoi valot. Peilistä tuijotti vanha mies.
- Kundi, nyt on vain valittava puoli. Oletko sä kuollut vai elossa?
Mies peilissä räpäytti silmiään.

Wednesday 21 April 2010

Tyhjät pullot

Tyhjät pullot huutavat minulle
niiden tyhjät suut kurottavat
ahmivat sisäänsä nälkäistä ilmaa

ne ovat pohjattomia
syvien vesien kaloja

valo ei siivilöidy niiden läpi
ja ne huutavat tyhjyyttään
kun kaapin ovi aukeaa tai
sulkeutuu

Niissä ei asu enää ketään
Katson niiden hyödyttömyyttä
enkä kadu tippaakaan
etten koskaan enää salli
niiden saada täyttymystä.

Sunday 18 April 2010

Nyt tiedän, mitä en halua

Kiitos Riina Katajavuori, Anita Konkka ja ennen kaikkea Jari Järvelä! Nyt sen tiedän, en ikinä halua kirjailijaksi. Se on niin viheliäinen ammatti. Kauheaa kipuilua ja epävarmuutta ja itsensä myymistä. Luomukirjailijoita tuskin enää syntyy, kaikki uudet lupaavat nimet ovat läpikäyneet jonkun myllyn, kirjoittajakoulutuksen. Eikä sekään takaa mitään, senkin jälkeen vielä vuosikausien odottelu ja pettyminen. Ja vaikka oman kirjansa saisi julki, mitä sitten? On täysin kustantamosta kiinni, millaisen markkinoinnin kirja saa. Ja jokaisessa julkaistussa kirjassa on ilmestymisvuosi, josta voi laskea, kuinka monta vuotta on kulunut siitä, kun edellinen kirja on julkaistu. Ja kolme vuotta alkaa olla jo pitkä aika… Ja jos ei ole mitään muuta ammattia, leipä on pieninä murusina maailmalla. Hatunnosto heille, jotka ovat tuon tien valinneet!

Luin Kari Levolan toimittamaa Kirjailijan työmaat –kirjaa ja tulin todella onnelliseksi, että saan olla äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja! Varma leipä ja saa olla tekemisissä kielen ja kirjojen kanssa. Se sopii minulle!

jumala

Kuva kasvaa pois raameistaan

Nuori nainen hymyilee
Mies katsoo
kameraan vakavana

Käsi olkapäällä tietää

- - -

Tuntuu pahalta katsoa
nuoruutta itsessään

Jotkut palvovat sitä,
unohtavat
että ei naivius
ketään pelasta.

Sadutkin on
alunperin kirjoitettu
pelotteiksi,
jotta meistä viattominkaan
ei tulisi yllätetyksi.

- - -

Minulta on jo yksi jumala kuollut.
Osaan välttää uusia jumalia,
vaikka heidän äänensä
koettavat minua viekotella.

Kaikki seireenit eivät ole naisia,
vanhat viisaat miehet ovat vieläkin
vaarallisempia.
Heidät tunnistaa noista
rinnalla kävelevistä
viileän tyylikkäistä daameista
jotka pitävät heidät tiukasti käsikoukussaan.

Jumalat ovat onneksi laiskoja
ja jumaluutensa kyllästämiä.

Heitä on turvallista
ihailla ja palvoa,
sillä yksikään jumala ei
tule muuttamaan sinun elämääsi.

- - -
Kesä 2009

Pitääkö kaikkien kirjoittamisesta haaveilevien käydä jokin kirjailijakoulutus? Se tuntuisi olevan trendi nykyään. Kävin lukaisemassa vuoden 2009 Pirkanmaan kirjoituskilpailun satoa.

Raadin mukaan tämän vuoden kilpailun oli tasoltaan korkealaatuinen ja kiinni elämän biologiassa. Kirjoittajat hallitsivat hyvin tekstinteon, ja kirjoittajakoulutuksen opetukset näkyvät myönteisesti. Sen sijaan kirjoitusten sisällöt jäivät suurelta osalta varovaisiksi ja paperisiksi. Koskettavia, suorastaan riipaisevia tekstejä ei juurikaan löytynyt. Myös huumori näyttää olevan paitsiossa, vaikka jokunen satiirinen teksti löytyikin.

Proosasarjan teksteissä käsiteltiin paljon syntymää ja kuolemaa sekä ihmisen eri elämänvaiheita. Ote näihin vaikeisiin asioihin oli positiivinen ja lempeä, eivätkä tekstit toimineet terapiakirjallisuutena. Tekstit olivat sisällöltään perinteisiä, eikä niissä käsitelty tämän päivän ajankohtaisia aiheita, kuten rasismia tai nuorten pahoinvointia. Verkkomaailman ja sen ilmiöiden käsittelyä ei ollut lainkaan. Joissakin teksteissä sivuttiin naisen asemaa ja perheväkivaltaa. Mika Waltarin juhlavuosi näytti innoittaneen joitakin kirjoittajia hengeltään waltarimaisiin proosateksteihin.

Lyriikkasarjan teksteissä oli ilmavuutta, raikkautta ja vaivattomuutta. Runot lähtivät lentoon itsestään. Lyriikkasarjaan osallistuneista vain hyvin pieni osa oli proosarunoa tai riimiteltyä runoutta. Kirjoittajat turvautuivat perinteiseen modernismiin, eikä kokeiluja löytynyt. Palkintolautakunta kaipasi lyriikkasarjaankin huumoria, vitaalisuutta ja kielikuvien rikkautta. Myöskään taito karsia tekstejä ja rakentaa hyvä runovalikoima ei ollut kirjoittajien hallinnassa.

Kaiken kaikkiaan sekä proosa- että lyriikkasarjaan osallistui useita lupaavia kirjoittajia, joita palkintolautakunta rohkaisee jatkamaan kirjoittamista sekä hankkimaan kirjoittajakoulutusta.

Paljon hyviä vinkkejä kirjoittajille.

Viisi runoa

Mies, joka esittelee kotinsa
akkainlehdissä,
voisi saman tien repäistä
myös sepaluksensa auki.

Minua kiinnostaa,
miltä sinusta
tuntui odottaa kuolemaa,
ei se millaisessa huoneessa
sinä odotit
noutajaasi.

Oikea runoilija ei huoraa,
ei myy huonettaan
eikä ruumistaan

hän myy vain sielunsa

Eikä sitäkään
toimittajille.

- - -

Kauheaa on
olla koditon
omassa kodissaan.

Joka ilta,
uutisten jälkeen,
joku nainen
hukkuu seinäpaperiin.

- - -

Hän tulee,
lukee päivänlehden
ja minut.

Ei mitään uutta
päiväpeiton päällä

- - -

Tuollaisissa yhteisöissä
varmasti lapset yhdistävät,
arvelee lapseton

En viitsi oikaista,
kertoa totuutta,
että enemmän meitä
yhdistää juopot miehet
ja merkintä luottorekisterissä

Onneksi ei tarvitse
asua noissa taloissa
mäen päällä,
joissa ei ole varaa
unettomiin öihin.

- - -


Onko sillä enää väliä,
olenko minä
sinun kielelläsi
kirpeä ja vikkelä
vai
karhumaisen hidas.

Tietääkö nainen itsestään mitään
ennen kuin hän tietää,
miltä hän maistuu.

Meitä on opetettu jo
kallistelemaan peilejä,

Milloin on aika
nostaa pikarit huulille?

- - -

Aiheet ja teemat

Syksy 2008

Ennen kuin edes uskaltauduin aloittamaan tällä kertaa, minä puolustauduin sillä, että aiheita on liikaa, en tiedä mistä aloittaisin. Oleellisinta kuitenkin on, että kirjoittaa sellaisesta aiheesta, jonka tuntee omakseen ja josta tietää jotain. Toisaalta aihe pitäisi valita intohimon perusteella, sillä minua ajaa halu ottaa asioista selvää. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa Sanna Ravin oli kirjoittaa Ansaria. Mikä valtava työmäärä tuon kirjan takana on täytynyt olla.

Pitää myös varoa, että omia aiheitaan ei tyhjennä puhumalla niistä liikaa. Pitäisi olla myös valtavasti yleissivistystä, jotta voisi sitoa oman juttunsa jo olemassa olevaan perinteeseen. Kummitytön konfirmaatiomessussa mieleeni tuli hyödyntää Raamatun tarinoita. Sama idea on varmasti tullut lähes kaikkien kristittyjen ja länsimaalaisten kirjailijoiden mieleen. Mutta sen toteuttaminen vaatii hienovaraisuutta, jotta tekstistä ei vahingossakaan tule alleviivaavaa.

Kehittyäkseni tarvitsen harjaantumista kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Minun on opittava kirjoittamaan lyriikkaa, novelleja ja draamaa. Mutta myös esseitä ja pakinoita. Itse asiassa olen jo nyt yllättänyt itseni aloittamalla kirjoittaa tätä luku- ja kirjoittamispäiväkirjaa. Tavoitteena olisi kirjoittaa joka päivä! Tehtävä siitä rutiini.

Hyppy

Kukkakretongin kosketus,
pehmeä lonkka lonkkaa vasten,
häivähdys lilaa tukassa.

Parketti vie,
ei vikise.

Yksi kierros vielä,
ehkä toinenkin.

Käsi puristaa olkapäätä
kenkä irtoaa kepeästi,
haitari nauraa,
ja minä vien

vielä kierros,
toinenkin ehkä.

Hikoavat kämmenet,
sormet sormien lomassa.
Ote vyötäröllä
tiukkenee

vieläkö kierros,
ehkä viimeinen.

Haitari nauraa
ja parketti vie

Vielä yksi kierros,
se viimeinen.

Tämäkin minun olisi pitänyt sinulle kertoa

Syksy 2002



Liesituulettimen valo ei pala,
ateria on korjattu liedeltä pois.

Enää ei levoton käsi
hapuile hiustenlatvoja,
ei heilahda keittiön valkoinen verho.

Ei etsi sinun askeliasi,
ei hissin naksahdusta,
avainten helähdyksiä,
ilmavirrassa kiinni painautuvaa
suhisevaa ovea.

Ei ikävöi raskaita huokauksia,
hiljaisia kirouksia,
puhettasi,
loputtomalta tuntuvia aterioita,
viimeistä piipullista

Liesituulettimen valo palaa,
mutta sinä et enää tule.


- - -


Tällaista on siis pimeys ilman sinua
Kaukana humiseva moottoritie,
lapset nukkumassa olohuoneen lattialla

Märkä ja lohdullinen pimeys,
läpinäkyvä ja helppo.

Enkä minä enää pelkää mitään.

- - -

Syyskuu

Ensimmäinen sumuinen aamu
ilman sinua.
Kuinka kestän nämä koleat.

Kuolema tuoksuu syksylläkin
tuoreelta mullalta

Ja mutkan takana
riukuseipäillä ympäröity keto
täynnä keltaisia ja valkoisia kukkia

- - -

Ikävä

Kylmä hyhmä maiseman yllä.
Keltaisia lehtiä oksilla,
riipimättömiä

Kosteat suomut kivien päällä
ei kestä istua.

Niille ei halua luovuttaa
omaa lämpöään,

kyltymättömille

- - -


Tässä iässä olen oppinut
kiduttamaan itseäni
yksinäisyydellä.

Kesäyön keltainen valo
työntyy kynsien alle,
ympärillä oleva hiljaisuus
salpaa huudon.

- - -

Muistosi
polttavat minusta paperia
nopeasti pois

Tuli kiertää sätkää
jättää jälkeensä
pitkän
hehkuvan tulipesän,

kuin ylivirittyneen nännin,
jota sinun lapsesi hamusivat,
noina öinä
jolloin sain juottaa heille
levollista maitoa.

Noina öinä,
jolloin mikään ei rikkonut
meidän tilaamme
Noina harvoina öinä,
jolloin tunsin elämämme
kodiksi meille molemmille.

Ne olivat hiljaisia ja pehmeitä öitä,
ja me saimme
häivähdyksen siitä
mitä meillä oli yhteistä
aikojen alussa

Silloin muistimme salaisuuden,
joka kaikkien rakastavaisten tulisi tietää

noina öinä,
jolloin meiltä ei mitään puuttunut.

- - -

Tähän asti
olen vetänyt kallion pintaan
uusia punaisia kerroksia
jotta kuvasi ei haalistuisi

Olen säilyttänyt
jokaisen haparoivan viivan
sormenjäljen,
josta sinut tunnistan.


Nyt heinäkuun ensimmäisen
ukkossateen tultua,
katselen
kun tuoreimmat kerrokset
huuhtoutuvat pois,

enkä minä halua
korjata sen töitä.

Jääköön kallion rosoiseen pintaan
merkkejä sinusta.

Minä näytän ne lapsille
ja heidän lapsilleen.

Se on ainoa
velkani sinulle.

Saturday 17 April 2010

Hyvän tekstin ominaisuudet

Syksy 2008

Haluaisin oppia kirjoittamaan hyvärytmistä, keveää ja irtonaista tekstiä. En halua missään nimessä aliarvioida lukijoitani, vaan haastaa heidät kielelliseen seikkailuun. Haluan koukuttaa lukijani, imaista hänet mukaan. En halua nolata lukijaani, kamalinta olisi, jos hän joutuisi tuntemaan myötähäpeää… Siksi esim. seksikohtausten kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, tai ylipäätään tunteista kirjoittaminen. Pitää lukea paljon ja ottaa opikseen.

Yksi tärkeä havainto oli se, että tekstin visuaalisuutta voi oikeasti hahmottaa kohtausten kautta. Tämän kesän aikana olen perehtynyt televisiosarjoihin ja elokuviin. Juoni kerrotaan kohtauksien kautta ja tarina rakentuu osittain lukijan päässä. Samalla tavalla minun tulee rakentaa oma tekstinikin. Kertojan valitseminen on ehkä ratkaisevinta. Pitää kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja ehkäpä kehitellä jotain ihan uutta.

Esikuvana minulla on ehdottomasti edelleen Milan Kundera. Tällä hetkellä luen Garcia Marquezin elämänkertaa, häneltä on myös paljon opittavaa, ja tietysti Hemingway. Pidän myös Nadine Gordimerin tavasta kirjoittaa (vaikka en sitäkään pysty tässä analysoimaan) ja haluaisin tutustua Doris Lessingin tuotantoon. Ja totta kai J.K Rowling. Miten hän sen tekee? Suomalaisista olen alkanut arvostaa Kjell Westöä. Eila Pennasen kirjoista pidin myös, ja tavallaan myös Anneli Toijalan. Olisin halunnut lukea Leena Landerin Tummien perhosten kodin, mutta kirjakaupassa selailtuani sitä ahdistuin sen tyylistä, varsinkin kertojaratkaisu (kolmas persoona) tuntui oudolta, mutta kirja pitäisi varmaan vaan lukea alusta asti.

Löysin uuden miellyttävän kertojan. Susanna Alakoski. Hänen Sikalat-kirjansa kerronta on ihanan kepeää, vaikka aihe on ankeakin. Vähän samanlaista kepeyttä ja iloa löysin Arto Salmisen Varastostakin. Kuvataan tavallisia ihmisiä, mutta kuvaus ei silti ole ahdistavaa, ei mitään sosiaalipornoa, raatorealismia.

Verryttelyä

syksy 2008

Tyhjän ruudun kauhu.
Tällä kertaa se on vielä ahdistavampaa ja pelottavampaa. Heräsin kello 3.16 vaikka olin sulkenut television vasta vähän yli 1. Näin unta, että annoin nuorille S2-opettajaopiskelijoille palautetta selkokielisen tekstin kirjoittamisesta. Yksi tytöistä oli kirjoittanut selkokielisen versionsa jostakin tekstistä, mutta hän oli alkanut kikkailla ja tehnyt tekstistään runon. Lisäksi hän käytti liian vaikeita sanoja. Unessa neuvoin heitä: ymmärtäminen on tärkeintä; understanding comes first. Ja sitten minä olinkin jo hereillä.

Olen yrittänyt opiskella runojen lukemista. Luin Nuori ääni –kokoelmaa ja kirjoitin ylös sellaisten runoilijoiden nimiä, joiden ääneen tykäistyin. Toisinaan tunnen itseni lukemaan ja opettamaan runoutta, saatika sitten itse kirjoittamaan sitä.

Olen lukenut hyviä ja huonoja kirjoja. Nykyään kiinnitän erityisesti huomiota kirjailijoiden kerrontatyyleihin. Luin alkukesästä Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru. Peltolammin kirjastonhoitaja suositteli ja jälleen kerran hän tiesi mistä puhui. Kirja oli hyvä. En tosin ole tarkemmin analysoinut, miksi pidin siitä, mikä sen äänessä viehätti minua.

Nyt viimeksi yritin lukea Jyrki Vainosen novelleja kokoelmasta Lasin läpi. Hänen tarinansa ovat aina hieman outoja, mutta eniten niissä ahdisti kömpelö, lukijaa aliarvioiva kerronta.

Tämä käsillä oleva teksti tulee olemaan minun luku- ja kirjoittamispäiväkirjani. Jos haluan oikeasti kirjoittaa, minun on vain alettava kirjoittaa!